Sur la langue, par la langue

Kielestä, kielellä

Ranskan instituutin avajaiset 28.9.2016

Laura Lindstedt

 

Mesdames et messieurs ! Mes chers francophiles, mes nouveaux amis francophones. Il me revient l’honneur d’être la marraine de l’Institut français de Finlande. C’est sur cette position que je vais faire un petit discours d’inauguration.

Je le ferai bilingue, en français et en finnois, en exprimant certaines choses dans ma langue maternelle, en parlant des autres choses – comme celle-là – dans une langue qui me semble très belle, fascinante, élévée, qui me fait peur, un peu, parce qu’elle est étrangère, parce qu’elle est si différente de la langue dans laquelle je me suis développée, mais qui en particulier dans sa différence me fait vouloir tendre vers elle. Voilà.

Tulen Kainuusta, nälkämaasta, maakunnasta, joka muinoin brändäsi itsensä kurjuuden kehdoksi, paikaksi jossa vain sisulla saattoi puskea eteenpäin, ellei halunnut jäätyä humalassa hankeen. Nälkä kuritti tätä katajaista kansaa 1900-luvun alussa, hallat pistivät sadon matalaksi, routa rouhi maata, lehmät olivat yhtenään ummessa. Vaaramaisemat jatkuivat silmänkantamattomiin, ja asuttamattomat metsät levittyivät hehtaaritolkulla kotitilan ympärille.

Sotkamosta kotoisin oleva äitini haaveili nuorena tyttönä Ranskasta, sekä ranskan kielestä että kulttuurista. Ne edustivat hänelle jotain korkeampaa, ylevämpää, kauniimpaa – täydellistä vastakohtaa kainuulaiselle metsäläisyydelle.

Ranskan  opetusta ei kuitenkaan ollut Sotkamossa tarjolla, joten äitini joutui lukemaan saksan kieltä. Se tuntui sodanjälkeisessä Suomessa tunkkaiselta kieleltä, kansallissosialistisen Saksan tähden – eritoten Suomen ja Saksan välisen sotilaallisen ja kulttuurillisen yhteistyön tähden – jopa aggressiiviselta ja torjuttavalta kieleltä eleganttiin ranskaan verrattuna.

Écoutez ! Je cite :

”Il faut aller plus vite que cette part de vous-même qui n’écrite pas, qui est toujours dans l’altitude de la pensée, toujours dans la menance de s’évanouir, de se dissoudre dans les limbes du récit à venir, qui ne descendra jamais au niveau de l’écriture, qui refuse les corvées. Le sentiment que quelquefois cette part qui n’écrite pas s’endort et se livre par là même et qu’elle se déverse tout entière dans l’écrit vulgaire qui sera le livre.”

Ce sont les mots écrits par Marguerite Duras, ils se trouvent dans son œuvre La vie materielle (1987, p. 31). Je dirais que c’est seulement par la langue française qu’on peut décrire le procès d’écriture de cette manière!

Pourtant, il ne s’agit jamais seulement de l’écriture. La langue, écrite ou parlée, est inséparablement liée à l’existence même. Qui suis-je, quand je vous parle en français ? Comment me suis-je transformée quand… vaihdan kieleni suomeksi, täksi raskaaksi, painavaksi kieleksi, joka on minulle juurien kieltä, mullan kieltä, hitauden kieltä, joka on ajatteluni kieli, kieli jonka poljento poikkeaa ranskasta täysin, kieli joka puhuessani täyttää koko suuni, kun taas ranska tuntuu kitalaessa, kurkussa, sen puhuminen hengästyttää…

Ce sont des questions qui me restent ouvertes, des questions à explorer pour toujours.

Oma matkani ranskan kieleen alkoi yliasteiässä, jolloin valitsin ranskan C-kieleksi. Kajaanissa vuonna 1989 se oli jo mahdollista.

Vuonna 1994, lukion toisen vuoden kesällä, lähdin ensimmäisen kerran Ranskaan. Vietin kuukauden tuttavaperheen luona Saint-Blaise-du-Buis -nimisessä pikkukylässä Grenoblen lähellä. Opin puhumaan koirille, kissoille, kukoille, lehmille ja kanoille. Bonjour, des vaches; Bonjour, des poules; Bonjour, des chiens… ja niin poispäin.

Yhtenä päivänä kiersin kaikki paikkakunnan pâtisseriet, keräsin kassiini tuulihattuja, croissanteja, mascarpone-kreemillä kuorrutettuja briosseja, näitä herkullisia asioita joilla jokaisella on kieltä kutkuttava nimi, nimi jota maistellaan toisella tavalla kuin ’pullaa’ tai ’kakkupalaa’ maistellaan. Söin kaikki herkut kerralla.

Vasta paljon myöhemmin olen vieraillut Pariisissa. Olen ottanut uutta vuotta vastaan Pont Neufin sillalla, olen matkustanut Paul Gauguinin näyttelyyn Grand Palais -museoon, olen kohdannut elämäni ensimmäiset mellakkapoliisit…

…mais je dois faire une confession. (Je crois que les confessions sont plus faciles à faire en langue française.) Alors… Je n’ai jamais visité le Louvre. Ni le cimetière du Père-Lachaise. Ni la tour Eiffel.

Pourquoi ? Peut-être que j’ai éprouvé que Paris est pour moi, parmi des capitales européennes, trop remplie de postures touristiques, trop pleine de gestes ”qu’on doit faire”. Alors, cette ville de l’amour a réveillé la rebelle en moi…

Kuvasin Pariisin minussa herättämiä tuntemuksia esikoisromaanissani Sakset (2007). Kirjan päähenkilö on adoptoimassa pientä tyttöä Kiinasta, mutta hän ei ole kertonut asiasta lainkaan lähipiirilleen. Niinpä hän matkustaa Pariisiin – kertoakseen suuresta elämänmuutoksestaan postikorteilla. Siteeraan:

”Tarvon katuja ristiin rastiin kartta kädessäni, löydän, löydän ja löydän lisää, kaivan jokaisen toripöydän alimpiin kerroksiin saakka, nostan esiin riepuja, rättejä, koruja, kirjoja, hattuja, huiveja, aurinkolaseja, huulipunia. Käyn läpi jokaisen kojun, jokaisen gallerian, jokaisen brasserien ja jokaisen boulangerien. Juuri naukattu makea aperitiivi humisee päässä, suupieliin on tarttunut piiraanmurenia. Liian nopeasti ahmittujen croissanttien lehtitaikinahiutaleita, sulanutta juustoa croque-monsieureista. Kannan sylissäni kašmirvillaa, tiukkoja trikoopaitoja, mustia nahkavöitä joiden valtavat hopeanväriset soljet viistävät maata. Taskut pullottavat rullalle käärittyjä akvarelleja, maisemapostikortteja matkapäiväkirjan väliin pantavaksi.
Olen matkustanut rakastavaisten kaupunkiin, yksin, keräämään voimia. Olen matkustanut kauas jotta uskaltaisin matkustaa vielä kauemmas. Sitten kun tulee sen aika, kun käsky käy, ja pian se käy, sillä kaikki alkaa olla nyt valmista. […]
Ei, minä en halua vastata yhteenkään jatkokysymykseen vielä. Haluan kertoa tämän selvästi, yksiselitteisesti ja täsmällisesti, menköön sitten vaikka postikortilla. Niitä pitää hankkia, sopivia kortteja, niihin on löydyttävä sanoja, sopivia sanoja, mutta ne katoavat kangastuksina, heti ilmestyttyään ne häipyvät ajatuksista, eikä silloin auta kuin jatkaa kulkemista. On liian kuumaa, liian kirkasta, ja kaupunki liian nopea. Yritän pysyä sen rytmissä, juoksen eteenpäin ja kahmin kasseihini latteuksia.
Pieninä ryppäinä ne ryöpsähtelevät sisään, mustan kangaslaukun uumeniin. Kiiltävänpuhtaat, eheäreunaiset postimerkkilevyt tupakkakauppojen kassoilta. Keinovalossa kylpeviä eiffeltorneja, paraatiasussaan poseeraavia riemukaaria, omaan ylhäisyyteensä tukehtuvia notredameja. Vapaus barrikadeilla, rinnat paljaina, viiden kappaleen hammaslaitaisena sarjana.” (s. 39–41.)

Heureusement, j’ai trouvé un antidote, un contrepoison, de ce qu’on doit faire pendant mes années universitaires. Comme vous pouvez le deviner, il s’agit encore de la littérature.

A l’université, j’ai trouvé – parmi d’autres choses – les écrivains du nouveau roman. C’est un mouvement littéraire qui est souvent situé dans les années soixante–soixante-dix. D’après ces écrivains, le roman n’est plus l’écriture d’une aventure, mais l’aventure d’une écriture. Ces écrivains ont combattu contre ”ce qu’on doit faire” – c’est-à-dire contre les normes conventionnelles de la littérature. Pour moi, cette trouvaille était révolutionnaire.

Parmi de nouveaux romanciers, il y avait une écrivaine sur qui j’ai travaillé pendant maintenant plus de dix années. Elle s’appelle Nathalie Sarraute, et d’une certaine façon elle m’a donné ma langue maternelle de l’écriture. Dans son œuvre, elle a écrit sur les tropismes, sur les micromouvements psychologiques, qui prennent place dans les situations sociales, ici et mantenant, entre nous, tout le temp. Elle était excessivement intéressée par des nuances de la parole, le fonctionnement des mots – et l’esprit humain.

Je me sens complètement chez moi, quand je suis avec elle.

Niin. Nathalie Sarraute johdatti minut löytämään kirjoitukseni äidinkielen, ja tämä on kai paradoksi, koska kirjoitukseni äidinkieli on nyt ja aina suomi. Tuo raskas, painava kieli; juurien kieli, mullan kieli, josta syntyy lauseita, joista joskus, hyvässä lykyssä, syntyy kirja.

Joskus niin sanottu oma kieli löytyy toisen kielen kautta. Joskus oma kieli on asetettava vieraan kielen rinnalle, vieraan kielen valaistavaksi, jotta sen voi kokea omakseen. Joskus omasta kielestä on vieraannuttava, jotta sen voi löytää uudelleen. Ja joskus vieras kieli saattaa lakata pelottamasta – siitä saattaa tulla yhtä tärkeä peili kuin niin sanotusta omasta.

En ce moment, célébrerons ces deux langues, ces deux cultures, et leur interaction !

Kohottakaamme siis malja kielten ja kulttuurien kohtaamiselle!