Päiväperho, Luis Bunuel
4.4 – klo 21.10 – Kino Regina

Belle de jour, 1966

Jean-Claude Carrièresta tuli Buñuelin käsikirjoittaja vaiheessa, jossa tämä piti jokaista elokuvaansa viimeisenään. Loistelias satiiri kertoo lääkärin rouvasta (Deneuve), joka viettää iltapäiviään luksusbordellissa. Kenties kyseessä on naisen sadomasokistinen fantasia. Joka tapauksessa käsillä on tenhoava matka unen ja valveen rajavyöhykkeellä.

***

”En ollut milloinkaan lukenut Joseph Kesselin romaania Belle de jour ennen kuin tuottajat Robert ja Raymond Hakim lähettivät sen minulle. Elokuvassani olen säilyttänyt kirjan pääpiirteet ja kehykset. Tapahtumat on siirretty nykyaikaan ja olen muutenkin valinnut sangen vapaan rakenteen… mukana on mielikuvitusjaksoja, fantasioita, jotka eivät mitenkään eroa kertomuksen todellisista tapahtumista… on unelmia… lapsuuden muistoja… päiväunia, jotka alinomaa vaivaavat päähenkilöä. Minua kiinnosti ennen muuta sisäinen draama, moraalinen ristiriita, halusin tarkastella päähenkilön masokistista luonnetta… pakkomielteitä, jotka tulevat ja menevät.” (Luis Buñuel)

Aikomuksensa mukaan Buñuel onnistui siirtämään paljon nimenomaista psykologista aineistoa ja jopa kerrontaa eroottisen unen tasolle. Surrealismissa todellisuus ja uni ovat yhtä, ja eroottisen vapauden hyväksyminen on miltei ihmisen vapauden toteutumista. Tässä mielessä Päiväperho on tärkeä yhdistävä tekijä Buñuelin tuotannossa. Puhtaasti muodollisessa katsannossa se oli Buñuelin parhaiten tehty elokuva siihen asti, ja tyylillisestikin se sisältää aineksia, joiden jäljet johtavat suoraan Andalusialaiseen koiraan.

Päiväperhon kauneus nousee Buñuelin maailmankatsomuksen pinnanalaisesta läsnäolosta. Juuri Buñuel itse on Madame Anaïsin hartain asiakas ja Deneuve-Séverine-Päiväperhon surkuhupaisin ihailija. Koskaan aikaisemmin Buñuelin näkökulma ei ole näyttänyt niin viistosti ophulsilaiselta ujossa tuijotuksessaan verhojen, ikkunoiden tai jopa kurkistusaukkojen takaa. Buñuelin rakkaus Séverineä kohtaan on suurempi kuin Kesselin siitä yksinkertaisesta syystä, että hän näkee Päiväperhon Séverinen vapauttajana. Päiväperhon aistillisuus ei ole metaforista kuten Genetin Parvekkeessa tai Albeen näytelmässä Everything in the Garden. Useimmat kirjailijat, jopa kaikkein radikaaleimmat, käsittelevät prostituutiota yhteiskunnallisen pahoinvoinnin oireena, eivät yleisluontoisen yllykkeen konkreettisena ilmentymänä. Päiväperhossa Buñuel muistuttaa meitä jälleen kerran olevansa yksi harvoja vasemmistolaisia, jota eivät kiusaa porvarilliset siveyden ja uskollisuuden käsitteet tai puritanismi. Päiväperhon erottaa useimmista elokuvista vaikutelma, että se on ollut ohjaajan mielessä kauan ennen kuin se on kuvattu. Vain elokuvan erikoistuntija voi täysin arvostaa Buñuelin kuvien suoruutta ohi niiden romaanimaisten vivahteiden, jotka hän uhraa järkytyksen ja naurun alttarille.

– Andrew Sarrisin (”The Beauty of Belle de Jour”, Joan Mellenin toimittamasta kokoelmasta The World of Luis Buñuel, 1978) ja muiden lähteiden mukaan ST – tekijätietoa päivitti AA 27.4.2000

Lisätiedot