Uutiskirje 
Älköön minua moitittako jaarittelusta yksityiskohdin, sillä se on matkalaisten tapa.
Xavier de Maistre, Voyage autour de ma chambre (”Matka makuuhuoneen ympäri“)
Musiikki alkaa siinä, missä kielen mahdollisuudet loppuvat.
Jean Sibelius
sinnikkyys – tai hellittämätön halu kohtaamisiin
Sanotaanko että nimeni on Sasha, se on kaikille parempi, sovitaan niin. Lähdin tänä aamuna, lähdin tien päälle. Tai siis raiteille. Mutta ei niin sanota. Heittäydyin? Ei. Siitä luulisi että halusin lopettaa kaiken, vaikka palan halusta aloittaa, saapua. Olen nyt junassa. Syöksymässä, en edes sano… että… no, antaa olla. Juna ei muuten kulje kovin kovaa tässä maassa mantereen sydämessä. Se on liian tiheä ollakseen sujuva. Yhtä aikaa liian runsas ja liian karu. Ei auta.
Lähettää toinen. Antaa hänen kokea sanojen kautta se mitä minä aion kokea. Siinä olisi romaanin alku, mahdollinen kohtaus, joka tuli mieleen. Helsinki, tulossa oleva tutustuminen. En puhuisi «minänä». Mutta onko se oikeastaan mahdollista? Kirjoittaa pikemminkin kuin olla näkemässä… Ei blogia, vaan fiktiota…
Tapaaminen on sovittu. Tapaamme Helsingissä syyskuun ensimmäisenä perjantaina puoli yhdeltä. Minun piti ottaa esiin vanha karttakirjani. Kun olen kotonani, pidän enemmän tästä tunkkaisesta paperista joka haisee koululta, ja menneeltä ajalta. Näyttöruutu ja sen loiste ei nyt kelpaa. Pohjoiselle pääkaupungille oli oma tietoruutu Suomelle omistetulla sivulla, mistä yllätyin, vaikken tiedä miksi. Minulla ei ole mitään muistikuvaa että olisin oppinut jotain tästä kaupungista tai sinisten läiskien täplittämästä maasta. Kartassa kaupungin keskusta ei ollut tarpeeksi yksityiskohtainen. En voinut kuin avata sittenkin hopeisen kannen joka sulkee sisäänsä pikselikentän ja suurentaa kuvaa. Siinä se oli, pikku aukio piilossa talojen välissä lähellä Laivastokatua, ja sen takana meri. Puoli yhdeltä. Olisin paikalla.
Tähänastinen aika ahmii itse itsensä eikä minulla ole antaa sille muuta reposteltavaa kuin olla saatavilla. Junan ikkunassa on kuivuneita jälkiä pisaroiden mukana valuneesta pölystä. Katson maailmaa tämän himmeän kuoren läpi. Tasangolla ensin laaja vihreä tylsyys Kööpenhaminaan asti. Sitten alkaa seikkailu.
Millaiseksi tämän seikkailun sitten voisi kuvitella – minun tai päähenkilöni? Jotain kokeakseen on lähdettävä jossain vaiheessa. Joko otetaan jalat alle ja heittäydytään, tai sitten avataan mielikuvituksen venttiilit. Lähteä pitää. Pitää vaikka joskus nojatuolin pohjalla takertuu käsinojan tuttuun kuvioon. Voi miten onkin pehmeä tämä kangas. Rauhoittava. Lohduttava. Mutta mukavuus on tietoisuudelle sama kuin pisara ruusun terälehdelle. Ensin, aamunkoiton aikaan, se on kaunis ja virkistävä, mutta päivänvalon lisääntyessä kastehelmi haihtuu, tai mikä vielä pahempaa, jättää jälkeensä palaneen kohdan.
Etäältä, kun en vielä voi lähteä, minulla on alkupaloiksi vain mielikuvitus, tai kirjat, elokuvat ja musiikki. Helsinki… Suomi… Pohjola idässä, ja uuden ideo-logisten helmien esiripun länsipuolella. Kirjat opettavat minulle luvut, tilastot, elokuvat täyttävät silmäni valmiiksi pureskelluin kuvin, äänet puikahtelevat ja tuudittavat korvaa, tai lävistävät sen. Kaikki tämä ei kuitenkaan korvaa elettyä, eikä varsinkaan fantasiaa. Se on kuin seuranhakuilmoitus: se ei ota huomioon olennaista, se on vain abstraktio. Ei tuoksu miltään, ei tunnu miltään. Olennainen puuttuu. Eläköön siis olettamusten ja suunnittelutekniikkojen arsenaali. Maalaan oman Helsinkini. Tuuli pyyhkäisee vaahtoa. Ilma hivelee hiuksia, Mannerheimintie on lakaistu, kerrostalot tärisevät. Musta kissa jahtaa pesästä pudonnutta rastasta. Puut ovat lakanneet pitämästä lupauksiaan. Lohikeitto ja puhallettu lasi, suomujen salakari. Raitiovaunu kirskuu Helsinginkadun ja Hämeentien risteyksessä, tyhjänä, sammutetuin valoin. Kitiininen mittarimato. Sitten Helsinki, jossa puhaltavat toiset tuulet. Viimeinen näytös. Tarvitaanko uusi Kekkonen, pitäisikö olla Helsinki 2.0?
Seikkailu saa minut välttämään vettä. Liikaa kelluvaa rautaromua. Pysyn niitattuna toiseen rautaan, kiskoihin. Kööpenhamina – Tukholma – Uumaja – Oulu – tullakseni oikeaan satamaan, en vesitse enkä ilmateitse. Helsingin päärautatieasema. Näin sen suunnittelin. Mutta kuka enää pystyy ennakoimaan? Tapaaminen kahden viikon päähän, mitä hulluutta! Ei aavistustakaan mikä minua odottaa. Itse en odota mitään, menen vain. Menen vain, pää edellä. Se on ydin, se on syntymä.
Syntyä, matka saa kokemaan sen. Pestä aistit ja panna ne kuivumaan tietoisuuden narulle. Ei niinkään näännyttääkseen ne, vaan että olisi jotain päällepantavaa, jotain puhdasta ja raikasta, ennen kuin menee kohtaamaan maailmaa. Ei, vaan ennen kuin menee sitä vastaanottamaan, sillä on meidän asiamme, nyt minun asiani päästää se sisään, eikä toisin päin. Maailman ei tarvitse haluta tavata meitä, se on tässä, samoin kuin me, siinä kaikki. Maailma syntyy, on vain meissä.
Odotellessani etsin itsestäni kallioisia rantoja ja kahden katedraalin pyöreitä muotoja, salmiakin makua yhtä lailla kuin Oodin vilkasta rauhaa, tämän sanojen kunniaksi pystytetyn oodin. Gloire ja glaire ja glaive muistuttavat sanoina toisiaan ja tarkoittavat kunniaa, limaa ja miekkaa. Mikään niistä ei jätä kylmäksi. Ja kukin niistä lupaus.
© Stephan Weitzel, 2022