Uutiskirje 
Suomenlinna ja sen rönsyilevä historia
Usko, pelko ja viha, ne saavat ihmisen siirtämään vuoria. Niin myös ahneus. Suomenlinna, entiseltä nimeltään Sveaborg, Ruotsin linna, joka myös Viaporina tunnetaan, on paikka, jossa ruotsalaiset, venäläiset ja suomalaiset ovat hakanneet ja kovertaneet kalliota ontoksi, kasanneet sitä pinoiksi ja muotoilleet siitä holveja. Paikka, jonka ranskalaiset ja englantilaiset ovat yrittäneet tuhota, samoin kuin venäläiset aikaisemmin. Paitsi graniittia, se on myös kristallia; kiveä, johon kiteytyy Suomen – ja Euroopan – historia.
Se, että kävelemme raunioilla niin onnellisina (tai ajatuksissamme?), on mahdollista vain, koska uskomme historian olevan ohitse, koska haluamme uskoa, että ainakin tämä osa historiaa on takanapäin. Se on ainoa syy, miksi annamme lastemme ratsastaa tykeillä, ainoa syy, miksi poseeraamme valokuvissa vaienneen tuhon arsenaalin edessä. Kenellekään ei tulisi mieleenkään antaa lastensa ryömiä vielä kuumuuttaan hohkaavien tykkien päällä, tykkien, jotka tänä päivänä tuhoavat kaiken varmana pitämämme ja toisten ihmisten elämän. Konfliktin on täytynyt viilentyä, jotta voimme sovittaa sen kepeästi aamiaisen ja ostosten, lauttamatkan ja iltakonsertin väliin.
Kaikki maankuorta nykyään peittävät tietokoneet, bitit, tavut ja päät – onko kukaan koskaan laskenut, miten paljon energiaa katoaa ikuisiksi ajoiksi tuhlatessamme aivo- ja lihasvoimaamme, kuluttaessamme elinaikaamme siihen, että pidämme puolustuksen ja hyökkäyksen vireänä ja valmiudessa joka ikinen hetki? Kiinnostava ajatus numeroiden maailmassa, jossa särkyneen korjaaminen – oli kyseessä sitten kolaroitu auto tai mätänevä ruumis – lasketaan vaurauden mittariksi.
Esimerkkinä rakennelma, joka on meitä ajallisesti lähempänä kuin Helsingissä sijaitseva vanha merilinnoitus: Berliinin muuri Saksan sisäisine rajalinnakkeineen. Se pystytettiin ideologista ikuisuutta ajatellen muttei kestänyt edes kolmenkymmenen vuoden myrskyjä. Ei myrskyjä, ei uuden ajan mukana tullutta alkuun lempeää tuulenvirettä. Kaikki se vaiva, kaikki se kärsimys… pelkän katoavaisuuden tähden. Missä sitten asummekin, eikö olisi parempi tehdä laskelma lopusta alkuun ja säästää vaivaa keskittymällä omaan puutarhaan, omaan etupihaan – ja ennen kaikkea takapihaan – sen sijaan, että himoitsee naapurin puolta? Kunpa elämä olisikin vain pelkkiä laskelmia! Mutta sen sijaan se porisee ja pörisee, ennalta arvaamattomasti, koska emme halua katsoa; vääjäämättömästi, koska emme toimi vaan annamme asioiden tapahtua.
Aallot paiskautuivat kumeasti kalliota vasten. Sammal heilui tuulessa. Vaitonaiset miehet latoivat kiveä kiven päälle. Muuri kohosi, Ruotsi oli mahtava, ja pian se olisi valmis, uusi linnoitus. Mikä lohduton kasa graniittia keskellä merta, ja tämä hemmetin suhina korvissa. Jopa olkivuoteet, kyllä, jopa käymälät olivat siedettävämpiä. Pauke alkoi joka aamu, ennen aamun sarastusta. Huutoa ja hakkuuta, metalli kiveä vasten, tuulen repimiä ääniä, mereen kulkeutuneita, haihtuneita, kadonneita käskyjä, valitusta ja vaikerointia. Täitä saappaissa, hajuja. Kouristelua vatsassa. Olkia ja lavitsoita. Miesten laulua illalla, kotiin kaihoavaa, ölinäksi muuttuvaa. Tyhjiä tynnyreitä. Heitä oli muutama tuhat, kapteeni oli sanonut, ja lisää oli tulossa. Armeijan johto keräsi sotilaat maista, lähetti heidät Sveaborgiin, siellä kaukana idässä he saisivat hakata kätensä kipeiksi, kuolla kaikessa hiljaisuudessa. Hyvä, että Suomi oli olemassa, leveä kaistale kotimaan suojana. Linnake, se siitä tulisi, merilinnoitus. Puolustus! Se ei ollut mikään leikin asia.
Sillä vihollinen virnisteli.
Ruotsin ja Venäjän sodat käytiin Suomen maaperällä. Turun rauhassa vuonna 1743 sovittu uusi raja tarkoitti, että Ruotsi menetti Suomen puolella sijaitsevat rajalinnoitukset Venäjälle. Ruotsin valtakunta joutui pysähdyksiin. Tilanne oli entistäkin uhkaavampi, sillä vuosisadan alussa Itämeren itäisimmän osan soisesta maastosta oli kohonnut puuseppä-tsaarin uusi kaupunki, Pietari. Aivan sen edessä: Kronstadtin laivastotukikohta. Ruotsin strategia oli suojella uutta itäreunaa eli Suomen aluetta uusilla linnoituksilla ja laivastoilla. Vanhan ajattelutavan mukaan Ruotsilla olisi aikaa lähettää kotimaasta tukijoukkoja itään, mikäli vihollinen hyökkäisi. Suomi Ruotsille: pysyvä törmäysvyöhyke konfliktin sattuessa.
Uusi keskuslinnoitus laivastotukikohtineen rakennettaisiin mantereelle Helsinkiin. Siellä tukijoukkojen olisi mahdollista laskeutua maihin. Sveaborg, saaristossa sijaitseva puolustuslinnoitus, toimisi rakenteilla oleva sataman suojana. Ainoa purjehduskelpoinen reitti mantereelle kulkisi saarten ohi. Strategisesti ihanteellinen sijainti, logistisesti hankala. Pelkkää graniittia ja heinäkasveja. Rakennusmateriaalit, puu ja työkalut, muona ja vaatetus, olisi laivattava sinne, ja kaikki reitit olivat vaikeita.
Helsingin alkuperä on siis sotilaallinen. Mutta tuohon aikaan Helsinki oli vielä pieni kyläpahanen puutaloineen, ympäriinsä kuljeskelevine huutavine kanoineen, hyvä jos 1 500 henkeä. Tukholmasta tullut everstiluutnantti Ehrensvärd, joka oli saanut vastuulleen mantereella ja merellä sijaitsevien linnoitusten organisoinnin ja valvonnan, ei näin ollen voinut laskea Helsingin varaan. Hänen oli aluksi käytettävä runsaasti aikaa, kallisarvokasta aikaa, työpajojen ja leirimajoituksen rakentamiseen komennuksen saaneille sotilaille, pakkotyöläisille – vangeille ja kodittomille – sekä värvätylle ammattityövoimalle, jolle oli luvattu ylityöstä runsas korvaus. Työtä tehtiin keväästä syksyyn. Talvella, kun meri oli jäässä, rakentaminen ei tullut kysymykseenkään. Vaubanin esimerkkiä mukaillen Ehrensvärd käytti hyväkseen kallioluotojen luontaisia muotoja piilottaessaan suuren osan linnoituksesta kallioon ja rakentaessaan tyhjiä kasematteja helppokulkuisiksi yösijoiksi ja työpajoiksi. Pituutta muurille ja linnakkeille tuli yli kuusi kilometriä. Pikkuhiljaa saarille kehittyi myös asutusta kujineen ja aukioineen, puusta ja tiilestä valmistettuine asuin- ja liikerakennuksineen ja lopulta kuivatelakoineen oman rannikkolaivaston perustamista ja ylläpitoa varten. Pariisissa sijaitsevan Place Vendômen aukiota mukaileva barokkiaukio toteutui vain osittain. Pian Sveaborgissa asui huomattavasti enemmän ihmisiä kuin Helsingissä.
Arvioitiin, että se kestäisi neljä vuotta, kaikki se kolke ja pauke, ryminä ja räminä, sahaaminen ja latominen. Mutta neljäkymmentä siinä menisi. Mittavin ja kallein rakennushanke, johon Ruotsi oli koskaan ryhtynyt. Ruotsi ei kuitenkaan olisi yksin. Suuri osa kustannuksista menisi Ranskalle. Peloissaan ja epäluuloisena länsi oli seurannut tsaarivaltakunnan nousua mannermaiseksi suurvallaksi erityisesti Baltian alueella. Se, että Ruotsia autettaisiin rakentamaan puolustuslinnoitus Venäjän lähelle, olisi Ranskan etujen mukaista, sillä se halusi säilyttää oman ylivaltansa. Yli 250 vuotta myöhemmin on helppo tunnistaa meissä itsessämme samanlainen aikomus – jos vain haluamme.
Sveaborgin linnoitusta ei koskaan käytetty, vaikka sitä pommitettiin useita kertoja. Tai pikemminkin: se ei koskaan täyttänyt puolustustarkoitustaan. Etenkään vuonna 1808, jolloin Venäjän joukot valtasivat Helsingin maitse eivätkä meritse, ja kun merilinnoitus lyhyen pommituksen jälkeen antautui ilman taistelua. Sodan seurauksena Ruotsi joutui luovuttamaan Suomen Venäjälle vuonna 1809, osittain siksi, että Napoleon oli myöntynyt sotaan keisari Aleksanteri I:n kanssa solmitun Tilsitin sopimuksen salaisessa lisäosassa. Suomesta tuli tsaarin puoliautonominen suuriruhtinaskunta tietyin etuoikeuksin. Siitä lähtien merilinnoitus toimi täysin päinvastaisessa suunnassa suojellessaan Pietaria ja muuttuessaan Venäjän Itämeren laivaston sotasatamaksi.
Myös merilinnoituksen pommitus Krimin sodan aikana 1800-luvun puolivälissä havainnollistaa sodan mielettömyyttä ja vaikutuspiirien puolustamisen tai valloittamisen pakkoa. Vaikka sota sai nimensä Mustanmeren niemimaasta ja Venäjän hyökkäyksestä Osmanien valtakuntaa vastaan, Turkin liittolaiset Englanti ja Ranska hyökkäsivät tsaarivaltakuntaa vastaan myös Itämerellä pyrkiessään heikentämään Venäjän laivastoa ja pitääkseen sen Itämerellä – mutta myös estääkseen pohjoisen liiton syntymisen. Englantilaiset ja ranskalaiset sota-alukset pommittivat Sveaborgia – samaa linnoitusta, johon Ranska oli syytänyt valtavia summia rahaa vuosien ajan. Heidän tykkinsä olivat paljon uudempia ja parempia kuin merilinnoituksen vanhat huoltamattomat tykit. Linnoitukseen ammuttiin vajaan kahden vuorokauden aikana yli 21 000 ammusta turvallisen välimatkan päästä ilman, että linnoituksella oli mitään mahdollisuutta iskeä takaisin. Suurta vahinkoa aiheuttaneen taistelun jälkeen hyökkääjät poistuivat purjehtien kohti Kronstadtia.
Tanska, Ruotsi ja Preussi eivät olleet voineet estää länsivaltojen pommituksia useilla Venäjälle kuuluvilla alueilla Itämerellä. Heidän taktiikkansa: vetoaminen aseellisen puolueettomuuteen, jotta kaupankäynti Venäjän kanssa ei vaarantuisi. Tasapainoilua, joka voi nopeastikin muuttua vaaralliseksi hyppelyksi ohuella jäällä myös 2000-luvun diplomaattisella areenalla.
Vanhaa kuivatelakkaa alettiin korjata Venäjän laivaston käyttöön ensimmäisen maailmansodan aikana. Työn valmistumisesta pääsi kuitenkin hyötymään Suomi, joka julistautui itsenäiseksi heikentyneestä vallankumouksellisesta Venäjästä yli 100 vuotta kestäneen vieraan vallan jälkeen. Ensimmäistä kertaa sitten 1100-luvun ja viikinkiajan, sitten Ruotsin ja Venäjän vallan ajan, suomalaiset olivat vastuussa oman maansa kohtalosta.
Ja siinä missä ulkoisella vihollisella on usein sisäisesti yhdistävä vaikutus, sen katoaminen tarkoittaa usein sisäisten ristiriitojen leimahtamista. Heti itsenäistymisen jälkeen alkaneesta, vajaat neljä kuukautta kestäneestä sisällissodasta tuli suuri rasite nuoren Suomen kansalliselle historialle. Punaiset ja valkoiset joukot kohtasivat toisensa katkerassa taistelussa. Saksan keisarikunnan Itämeren-divisioona valloitti ensin Helsingin, sitten Sveaborgin. Saksan tukemat valkoiset eli porvarit veivät Mannerheimin johdolla voiton punaisista, jotka koostuivat pitkälti Venäjän sosialistisen vallankumouksen innoittamasta työväenluokasta. Kansallisen itsetutkiskelun seurauksena Ruotsin linnasta eli Sveaborgista tuli Suomenlinna, ja voitokkaat valkoiset vangitsivat sinne tuhansia punaisia vankileirille. Nälänhätä ja epidemiat luotsasivat viimein omissa käsissä ja vieraan vallan ulottumattomissa olevan linnoituksen aivan toisenlaisen kamppailun kouriin.
1920- ja 1930-luvuilla Suomen puolustusvoimat, jolla oli ollut merilinnoitukselle monenlaista käyttöä sisällissodan päättymisen jälkeen, käytti kuivatelakkaa lentokoneiden rakennukseen ja sijoitti linnoituksen satamaan sukellusveneitä. Toisen maailmansodan aikana linnoitusta käytettiin ilmapuolustukseen. Venäläisten pommit osuivat siihen vain kerran ja vahingot jäivät vähäisiksi.
Vuonna 1973 puolustusvoimat luopui Suomenlinnasta siellä edelleen toimivaa merisotakoulua lukuun ottamatta, ja sen jälkeen Suomenlinnasta on tullut yksi maan suosituimmista matkailukohteista. Nykyään kaupunginosassa asuu noin 850 ihmistä. Vuonna 1991 Suomenlinna lisättiin Unescon maailmanperintöluetteloon.
Joten: UNESCO, kaikki kunnossa? Vaikka rauhankellot ovat soineet Suomenlinnalle jo kauan sitten, aaltojen keskellä sijaitsevan kallioisen saariryhmän historia osoittaa, että vain muutos on pysyvää. Merivesi on hyväillyt Suomenlinnan kylkiä jo tuhansia vuosia, ja talvisin sen valtaa jää. Siltikään vesi ja eroosio eivät ole muokanneet sen ilmettä ja olemusta läheskään yhtä radikaalisti kuin ihminen paljon lyhyemmässä ajassa. Myös graniitti on haurasta kuin kristalli altistuessaan ihmiselle ja hänen uskomuksilleen, peloilleen ja vihalleen. Ja hänen ahneudelleen.
© Stephan Weitzel, 2022