Toisten elämä, toinen elämä

Jonkin elävän museoimisesta seuraa, lähes aina, se että esillepannulta esineeltä, tai artefaktilta, viedään sen elinvoima. Tai sen luonnollinen elinympäristö, kuten kasvien tai eläinten tapauksessa, kun niitä esitellään katseelle eläintarhassa tai täytettynä jossakin museossa. Lisäksi on riskinä vihjata idyllistä vaikkei sellaista ollut ennen kuvun alle laittamistakaan. Jos on paikka missä tällaista riskiä ei ensinäkemältä vaikuttaisi olevan, se on Työläismuseokortteli Tampereen Amurissa.

Kaupunki sijaitsee 160 km pohjoiseen Suomen pääkaupungista ja on asukasluvultaan verrattavissa Lilleen tai Bordeaux‘hon. Se ylpeilee merkittävällä teollisella menneisyydellään, olihan se pitkään maan tärkein tuotantokeskus esityisesti tekstiilialalla, koneteollisuudessa kuten veturirakentamisessa, ja elintarviketeollisuudessa. Tämän aseman perusteella Tampere sai lisänimekseen “Pohjolan Manchester”.

Korttelin uudelleensuunnittelu vuonna 1965 merkitsi yksikerroksisten puurakennusten purkua tilalle nousseiden elementtitalojen ja niiden edessä olevien parkkipaikkojen tieltä. Kaupunginosan alkuperäiset asukkaat, joilla ei ollut varaa näihin uusiin mukavuuksiin, muutttivat kaukaisempiin kaupunginosiin. Perityistä sosiaalisista siteistä ei jäänyt enää kuin muisto ja kaipaus.

Museo käsittää viisi suurta asuintaloa, jotka ainoina säästyivät kaupunkisuunnitelmalta, sekä niiden lisärakennukset, kuten vanhojen mallien mukaan restauroitu sauna, sekatavarakauppa, kangaskauppa ja paperikauppa, sekä entinen leipomo. Nämä puiset kasvavalle työväestölle tarkoitetut asunnot oli rakennettu 1860-luvulta alkaen. Suuri kortteli, tai oikeastaan kokonainen työläiskaupunginosa, muodostui näin lähelle etenkin Finlaysonin puuvvillakehräämöä, jonka palkollisista suurin osa asui tässä uudessa nimekseen Amuri saavassa kaupunginosassa. Tamperelaiset ovat ilmeisesti itse antaneet nimen valtavalle Tammerkosken länsipuolelle nopeaan tahtiin nousseelle asuinalueelle, joka tuolloin oli ainoa käytettävissä oleva, entisten viljelysmaiden päälle levittäytyvä alue. Samaan aikaan kun tamperelaisteollisuus tarvitsi yhä enemmän työvoimaa, joukko suomalaisemigrantteja lähti Venäjän perukoille Siperiaan, Amurin oblastiin. Kutsumalla Tampereen uutta kaupunginosaa samalla nimellä viitattiin etäällä kaupungin keskustasta olevaan alueeseen, olihan kortteli jollain tavalla asukkaiden mielissä Jumalan selän takana…

Alkuperäisiin rakennuksiin sisutetut asunnot kattavat lähes sadan vuoden ajanjakson ja dokumentoivat työläisasumisen kehittymistä 1880-luvun alusta vuoteen 1973. Viimeisin asunnoista on tuolta vuodelta, eikä se olekaan reskonstruoitu. Se on jätetty siihen tilaan missä se oli viimeisen asukkaan menehdyttyä. Kun museo avattiin kaksi vuotta myöhemmin, yleisö pääsi varmaankin todistamaan oman nykyhetkensä museoimista…

Nämä elinpaikat ovat nähneet mukavuuksien tulon kotitalouskoneiden ja uudenlaisten huonekalujen kuten taitettavien sänkyjen muodossa. On vaikea tänä päivänä arvostaa näitä kotitalouden vallankumouksia, kun olemme tottuneet siihen että vaatimattomimmissakin talouksissa on sellainen varustelu, että se olisi vielä vähän aikaa sitten ollut merkki rikkaudesta ja on sitä useassa maailman kolkassa edelleen. Museon huoneita läpikäydessä tulee ajatelleeksi että kulutustavaroiden yleistyvä kauppa niille jotka niitä valmistivat ja jotka käyttivät yhä suuremman osan tästä työstä kertyneestä tulostaan niiden ostamiseen, merkitsi vapautumista epäterveellisistä elinolosuhteista. Heillä ei ollut muuta kuin työpanoksensa annettavanaan, ja lapsensa, mihin proletariaatin etymologiakin viittaa. Tämä asiainkulku teki heistä kuitenkin samalla uusin tavoin riippuvaisia.

Jokaisen rakennuksen keskellä on läpi talon kulkeva keittiö, joka oli usean tämän yhteisen tilan molemmin puolin sijaitsevan asunnon käytössä. Osassa keittiöitä oli pata pyykkäämiseen. Kaikissa on keskellä iso liesi, josta osa – hellan kulma tai osa levyistä – oli varattu kullekin perheelle. On hämmästyttävää kuulla että jotkut asukkaat omistivat asuntonsa, jotka suurimmillaan olivat kahden tai kolmen huoneen kokoisia. Tämä mahdollisti yhden huoneen vuokraamisen alivuokralaisille, mistä syntyi perheelle tuloja. Ei pidä kuitenkaan kuvitella että tämä omaisuus olisi ollut keino sosiaaliseen nousuun tai emansipaatioon. Voi olettaa ettei ollut kyse arvonnoususta tai myyntivoitosta, vaan varmaankin pikemminkin elannon varmistamisesta päivästä toiseen olosuhteissa, jotka eivät tarjonneet ulospääsyä.

Kaikki asunnot on esitelty fiktiivisten asukkaiden kautta, jotka on kuvattu kirjoituksissa jokaisella ulko-ovella. Museokävijää kutsutaan niiden pohjalta kuvittelemaan heidät huoneita asuttamaan. Kävijä lukee esimerkiksi perheestä johon vuonna 1882 kuului isä Arvid, 35 vuotta, puunkantaja sahalla, äiti Tilda, joka oli saman ikäinen, ilman mainintaa ammatista, sekä neljä lasta joiden iät olivat 6 kuukaudesta 13 vuoteen. Emma-tytär käy kymmenvuotiaana perheensä tavoin työssä tulitikkurasioita valmistamassa, hänen kolme vuotta vanhempi veljensä Vainö siivoaa Finlaysonin tehtaan käytäviä… Toisessa asunnossa talonväki koostuu vuonna 1911 nuorista 17-22 –vuotiaista miehistä. Oli veljekset Kustaa ja Kalle, toinen kenkätehtaan työläinen, toinen sekatyömies, sekä kaksi veljesten kanssa samalta kylältä lähtöisin olevaa nuorta, Eelis ja Mauno, jotka olivat saaneet töitä rautateiltä ja tekstiilitehtaalta. Nämä ovat elämiä joista voimme vain kuvitella sen kulun, ilot ja tuskat. Elää näin tiiviisti raskaiden, vähintään kymmen- tai kaksitoistatuntisten työpäivien jälkeen mahtoi aiheuttaa kinaa, jonka varsinainen syy oli tilanpuute. Toisaalta jaetun hankaluuden rinnalla myös ilot ja solidaarisuus olivat yhteiset, ainakin enemmän kuin silloin kun kodit ovat hajallaan ja kaikki elävät yksin.

Vasta vuodesta 1920 alkaa ensimmäisiin taloihin tulla sisävessoja. Siihen asti asukkaat jakoivat yhteiset käymälät pihalla kopeissa, joissa tarpeet tehtiin rivissä oleviin reikiin kuin muinoin Roomassa. Hygienian puute ja rotat olivat ongelma. Se että yhä suurempi osa ihmisistä pääsi hygienian piiriin, oli varmasti koko mantereella suurin askel mikä sivistyksessä otettiin yhtä aikaa teollisen ja jälkiteollisen kapitalismin kanssa.

Tampereella käytiin yksi vuoden 1918 siviilisodan tärkeimpiä taisteluita. Vuonna 1917 itsenäistyneessä Suomessa, joka oli suuriruhtinaskuntana tarttunut tilaisuuteen Venäjän tasavallaksi julistautumiseen ja keisarikunnasta irrottautumiseen tähdänneen vallankumoksen aikana, vanhat vastakkainasettelut nousivat pintaan. Teollisuuskaupunki oli yhteiskunnallisesti jakautunut kapitalismin kahteen puoleen, toisaalta työvoimaan ja toisaalta pääomaan, ja Tampereesta tuli verisen yhteenoton näyttämö valkoisten ja punaisten kesken. Valkoiset olivat Saksan tukemia konservatiiveja, etenkin maan keski- ja pohjoisosista, ja edustivat myös rikkaita porvareita, kun taas alunperin sosialidemokraattiset punaiset puolustivat niin kaupungin kuin maaseudunkin työläisiä, etenkin etelässä. Moni heistä oli Venäjän tapahtumista innoituksensa ja rohkaisua saanut kommunisti. Tampereen taistelussa oli noin 30 000 sotilasta kummallakin puolella. Kaatuneita oli 2 000-2 500, ja lähes kaikki punaisten henkiinjääneet otettiin hävinneinä vangeiksi.

Yhteinen tahto löytää kompromisseja ja saada aikaan rauha konfliktin jälkeen, jotta voitiin yhdessä iloita itsenäisyydestä, tuli olemaan yksi Suomen modernin valtion tukipylväitä.

Museossa paikkojen estetisointi vaikuttaa lähes väistämättömältä. Miten näyttää nämä asunnot, joissa arjen vaikeudet ja kovuus ilmenivät metelinä, hajuina, kylmyytenä ja ahtautena? Meillä on mielikuvituksemme voima vieraillessamme näissä hylätyissä asumuksissa, joihin niissä esillä olevat tavarat ovat jättäneet jälkensä. Kuitenkin ilman ihmisen läsnäoloa ne ovat, halusimmepa tai emme, lavastuksen nykypäivänä laatineiden ja esille laittaneiden saalista. Aivan kuten minä, joka kirjoitan näistä paikosta ja otan kuvia tästä estetiikasta, ei suurin osa näyttelyn kuraattoreista ja tämän päivän museologeista ole varmastikaan itse tuntenut työläisten oloja. Meillä on päättelyyn perustuvaa, diskursiivista tietoa.

Siitä huolimatta tämä toinen, tietoinen tai tiedostamaton katse jonka museo myös tarjoaa, saa meidät huomaamaan kauneutta käden ulottuvilla: auringonsäde riisutuilla, sängylle heitetyillä vaatteilla, kalkittua seinää vasten nojaavan luudan harjasten rakenne, kansanomainen kekseliäisyys käyttää sanomalehtipaperia makuuhuoneen tapettina, ja eristeenä. Jää kysymys, ikuinen dilemma siitä mitä on enää mahdollista huomata ja tarkastella kun ruumis on työn uuvuttama ja mieli orjuutettu.

On kuitenkin todettava että jos koko Amurin kortteli olisi säilytetty ja kaikki puutalot yhä lukuisina paikoillaan, namä suoraviivaiset kadut olisivat jo kauan olleet muutaman harvan onnellisen onnenpotku. Pääoma olisi ottanut haltuunsa tämän työläishistorian perinnön ja muuttanut sen arvostetuiksi asunnoiksi joissa pienenä lisänä olisi autenttisuuden nimissä rahoiksi lyötävä puistatuksen värähdys.

Museona paikka ja sen historia säästyvät sellaiselta kitschiltä.